Takana 355 päivää tätä kirjoittaessa, suurin osa niistä enemmän huonoja kuin hyviä. 

Tää on ollut se vuosi jona mun sydän on aidosti esnsimmäistä kertaa tullu särjetyksi, vuosi jolloin niin tuskallisen epäpätevältä tuntunut psykiatrinen sairaanhoitaja diagnosoi paperilapputestillä mulle vakavan masennuksen ja tullut siihen lääkityksi lääkkeillä, jotka on roosan värisiä kapseliltaan ja helisee niitä ravistellessa. Unohdin viime perjantaina kyseiset lääkkeet bussiin ja vieritusoireisiin kuuluu mm jäätävä huimailu, kuumakylmäkuumakylmä-rumba ja menkkoihin verrattava tunnetilojen heittely. Oon kerryttänyt itselleni 10 kiloo lisää massa vuoden varrella ja ottanut kovaa ja kivuliasta takpakkia kehonkuvani kanssa, jota koskevien ongelmien työstäminen on ollut mulle jo yläasteelta alkanut prosessi. Oon kohdellut itseäni huonosti, ollut monien mun henkiseen ja fyysiseen terveyteen vaikuttavien asioiden kanssa vastuuton kuin mikäkin kakara. En oo osannut sanoa "ei" tarpeeksi usein ja sen vuoksi lähestyn täs lupaavasti henkistä burnouttia kun oon tänä vuonna koettanu juosta samuttamaan ihan jokaisen tuttununi jokaista kriisiä, harrastanut elämäni paskinta seksiä ja juonut sen verran et en tiedä pelastaako se kaavailemani tipaton tammikuukaan maksaani.

Vuosi jossa on ollut hyvätkin hetkensä, suurimpaan osaan niistä liittyy taidetta, kaksarikuvia, moshpittejä, ja kaikenkurista siveetöntä toimintaa, mutta niiden tuoma onni on ollut aika lyhyellä elinkaarella varustettua. Tää vuosi on ollut niin sakeaa kuraa melkee ihan kaikille muillekin jotka mulla on ilo tuntea ja jos jollain satumaisella hetkellä on onnistunu pääsemään hyvään pisteeseen hetkeksi kaikkien omien meininkien kanssa, on jollain tärkeällä ehinyt räjähtää uusi pommi handuihin. Konkreettisia esimerkkejä en tahdiikkuus syistä ala latelemaan, mutta oon tullu kyllä nähneeks sellasen vaikeuksien sateenkaaren, että alan epäillä että Saatana itseessään on päättänyt pitää alamaisilleen kurjuuksien perehdytyskurssin vuoden 2016 aikana. 

Tätä sirkusta on kuitenkin jäljellä enää kymmenen päivää, ja mulla on lapsellista, taikauskoista toivoa siitä, että tuleva vuosi tuo aidosti helpotusta itse kullekkin. Munkin sisällä asuu pieni kyyninen nihilisti joka näkee tän ajattelun rationaalittomuuden, kuitenkin pidän itteeni onnekkaana sen vuoksi että jaksan vielä pitää sormia silloin tällöin ristissä, vaikka oonkin melkosen rättipoikkipuh.